lauantai 13. joulukuuta 2014

Kun katsot yhtä sanaa

Ensimmäinen tehtävä on valita sana. Vain yksi sana. Ihan mikä sana tahansa. 
Tämä on ehkä se vaikein tehtävä, koska vaihtoehtoja on, no, loputtomasti.
Oikea tehtävä on kuvata. 
10 kuvaa, yksi sana.

Halusin sanan, joka olisi moniulotteinen. Joskus myös ystävän ajatuksista on korvaamaton apu. Meillä käy täällä Floridassa paljon vieraita. Raikkaita ajatuksia. Aion jatkossakin etsiä inspiraatiota omien aivojeni ulkopuolelta. 

Vesi. Aivan mahtava sana.

Tästä innostuneena ehdotin kynttilöitä kuvanneelle kurssikaverilleni valitsemista kynttilä-sanan sijasta liekin. Tai tulen. Muiden valintoja olivat muiden muassa risteys, lusikka, silta, kulma ja kamera. 
Tällaiset projektit, joissa lopputulosta on rajoitettu vain hieman (tässä tapauksessa sen verran, että kuvia tulee olla kymmenen) ovat tavallaan turhauttavan vapaita. Toisaalta aivan mahtavia. Mahtavia siis silloin, kun löytää sen toimivan idean. Turhauttavia silloin, kun pää on tyhjää täynnä. Mutta koska kyse on luovasta alasta, on ihanaa, että luovuutta saa käyttää. Katsomme aina toistemme kuvat, ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka erilaisia tulkintoja sama tehtävä saa. Ihmisistä oppii yllättävän paljon katsomalla hänen kuviaan.

Vesi on todella kuvattu aihe. Se alkoikin hirvittää hetken kuvattuani. Saanko tehtyä mitään, mikä ei olisi jo aivan totaalisen nähty. Kiinnostuuko kukaan enää minun kuvistani. Kuinka hoidan homman sortumatta kliseisiin? No, en varmaan mitenkään. Mutta yritin saada niihin kliseisiinkin jotain omaa.
Lopputulokseen olin lopulta kauhean tyytyväinen. Opettajakin myhäili, ja se vasta tuntuikin hyvältä.

Innostuin kokeilemaan monenlaista. Mutta yksi asia valkeni aika pian. Vesi näyttää parhaalta silkkisenä. Jos ei tietoisesti hae veistoksellisuutta. Luonnonvesi pitää olla silkkistä. Mikään siltä väliltä ei toimi oikeastaan ollenkaan. Silkkiseen veteen tarvitsee filtterin. Onneksi on Amazon.com. 9 dollaria ja kolme eri tummuuksista filtteriä myöhemmin sain kuvattua silkkistä vettä päivänvalossa. Yöllä kuvaaminen on tietenkin myös vaihtoehto, mutta halusin kuvata nimenomaan päivällä. Yökuvissa on hyvin erilainen tunnelma. Ei  huonompi, mutta erilainen.
Tämä projekti tuotti ehkä suurimman määrän digitaalista roskaa. Muistikortit pullolleen. Mutta niistä kaikista huonoista viisastuneena sain vangittua myös kourallisen kauniita.

Tässä niistä viisi.

Drop, ISO 100, f/3.3, 1/750sec

Falls, ISO 100, f/16, 8sec
Bokeh of the river, ISO 100, f/2.8 1/4000sec
Soothing water, ISO 100, f/3.3, 1/750sec

Wave washing over, ISO 71, f/22, 0.7sec

lauantai 22. marraskuuta 2014

Scott Kelby shoot like a pro! Ja vähän HDRää

Ihan ensiksi. Scott Kelby tulee Fort Lauderdaleen!! Olen ihan fanityttö. Hän kiertää ympäri amerikkaa pitämässä päivän mittaista Shoot Like a Pro- seminaaria. Olen lukenut Scottin kirjoja vuosia ja ne ovat aina tehneet vaikutuksen. Myös kaikenlaiset video-tutorialit ovat tulleet tutuiksi. En malta odottaa, uskon että päivä on aivan huikean hyvä. Ja sen lisäksi vielä viihdyttävä. Muutama kurssikaverikin on tulossa mukaan, jospa saadaan uutta inspiraatiota. Olen niin innoissani tästä.

Kouluviikko on taas takana, ja olen saanut mahtavaa palautetta. Toinen opettajistani pyysi saada käyttää erään projektin kuviani opetuksessa esimerkkeinä tulevissa jaksoissa. Olin tietenkin aivan otettu. 
Perjantaina tehtiin HDR kuvia. Olen niitä muutaman tehnyt itse aiemmin. Aika vähän kuvaan siihen soveltuvia aiheita, joten siksi vain muutaman. En ole myöskään koskaan ollut erityisen rakastunut HDR-kuviin. Oikealla lailla toteutettuna ne ovat huikean kauniita, mutta netissä pyörii enimmäkseen liisa ihmemaassa-versioita. Toki hienoja taideteoksia, mutta minun makuuni hyvin luonnottomia ja vain... no, ihan överisti käsiteltyjä.
Nyt tehtävänä oli kuvata 9 kuvan sarja HDR:n tekoa varten, jota työstettiin luennolla.
Oma kokemukseni on rajoittunut aiemmin Photoshopin HDR Pro- ohjelmaan. Minusta sillä on tullut hieno lopputulos. Mutta yllätys yllätys. Tämän luennon jälkeen ne ovat ihan roskiskamaa. Minulle uusi juttu oli HDR:n manuaalinen tekeminen Photoshopissa kerrosten avulla ja niitä maskeeraamalla. Tämä antaa täyden vapauden sekoitella eri valoituksia ja osioita. Lopputulos oli jo tällä minimaalisella harjoituksella aivan huikean paljon kauniimpi kuin mihin HDR Pro ikinä pystyi. Tekniikka on toki hyvin työläs verrattuna ensimmäiseen. Mutta tässä tapauksessa todella vaivan arvoinen. Suosittelen kokeilemaan. Hauskaa puuhaa.

Tässä tunnin tulokset. Ensimmäinen on HDR Pro:lla automatisoidusti tehty. Jälkimmäinen itse Photoshopissa kerroksilla työskennellen. Ja siis ensimmäinen tällä tekniikalla tekemäni HDR-kuva, joten tiedän parannettavaa olevan. Silti ero on hyvin selkeä.

Katsotaan mitä ensi viikko tuo tullessaan.


HDR Pro automatisoitu versio, 9 kuvaa

Itse Photoshopissa tehty

torstai 13. marraskuuta 2014

Aurinkoisia haasteita

Kylläpäs venähti pitkälle syksyyn, ennen kuin sain bloggerin auki.
Täällä minä olen. Kamerani kanssa maailman toisella puolen. 
Opiskelu alkoi lokakuun alussa, ja projektit valloittivat elämäni. Ajatuksia ja tunnelmia koulu on herättänyt paljon. Erityisesti alun negatiivisia olen pohtinut paljon ja lopettaminenkin kävi heti alkuun mielessä. Nyt käyntiin päästyäni tunnelmat ovat onneksi ottaneet täyskäännöksen.

Olen siis onnellinen photography major Art Institute of Fort Lauderdalessa. Tavoitteenani on Associate of Arts- tasoinen tutkinto, vastannee valokuvauksen maisteritutkintoa. Suomessa tuskin aivan vastaavaa on tarjolla. Aloitin lokakuun alussa ja nyt on reilun kuukauden verran kokemusta amerikkalaisesta college-opiskelusta. Hyvin erilaista. Varsinkin kun vertailen kokemuksiani kuuteen vuoteen lääketieteellisessä tiedekunnassa.
Alku oli jopa hieman järkytys. Pettymys. Koko asetelma ja opetustyyli tuntui hyvin yläastemaiselta. Opiskelijoita kohtaan epäkunnioittavalta. Käskyttävältä. Ensivaikutelma oli enemmän kuin nihkeä. Kahden viikon jälkeen en ollut ollenkaan vakuuttunut, että paikka on minulle oikea. 
Taso on hyvin kirjava. Muutama opiskelija ei edes omistanut kameraa. Omia otoksia esiiteltäessä isolla osalla oli taskussaan filttereillä käsiteltyjä kännykkäräpsyjä. Manuaalisesta kamerankäytöstä ei ollut käsitystäkään. Ei yllätys sinänsä, jos välineenä harrastukselle on ollut iPhone.
Muutama ihan vakavasti otettava tapauskin toki mukaan mahtui. Kirjava kokoonpano.
Lisäksi tunsin itseni vähän vanhaksi. Puolet kurssikavereistani on alle 20-vuotiaita. 
Olin vähän järkyttynyt ekoista viikoista. Kuvitelmani taidekoulusta, jonne tulijat ovat jo lähtötasoltaan puoliammattilaisia, viimeistä hiomista vaille valmiita, mureni melko nopeasti. Olin pelännyt, että minut nauretaan kuvineni pihalle, mutta välillä on tullut hetkiä, jolloin olen tuntenut olevani jopa vähän liian hyvä, vaikka aika raakile olen itsekin. Tasoerot oletettavasti kuitenkin tasoittuvat, kunhan junioriosasto saa otettua tekniikkaa haltuun. Osa minusta kuitenkin toivoi pääsyä seuraan, joka haastaisi enemmän.

Nyt kuukauden jälkeen olen kuitenkin innostunut. Totaalisen innostunut. Opettajat ovat muuttuneet ihmisiksi huomattuaan, että olen enemmän kuin tosissani. Olen oppinut paljon ja saanut rakentavaa palautetta. Yritän tehdä projektit ujuttaen itseäni sekaan niin paljon kuin mahdollista. Yritän toteuttaa tehtävänannon kuvilla, joita ottaisin muutenkin. Palautan vain sellaista, mihin olen tyytyväinen. Nautin, kun saan hioa kuviani ja haastaa itseäni. Olen saanut itseluottamusta omaan tekemiseeni. Varmuutta siihen, että ehkä minussa on ainesta olla joskus hyvä. Rakastan valokuvausta koko ajan enemmän.

Projektit ovat olleet monimuotoisia. Täysin teknisistä tehtävistä taiteellisempiin. Uusia projekteja on viikoittain ja ne ovat työläitä. Minä nautin niistä. Eri tekniikoiden soveltamista tulee harvoin  harjoiteltua niin perusteellisesti. Yhdellä viikolla silmäni etsivät linjoja. Seuraavalla värejä. Huomaan oppivani näkemään. Kameraa oppii käyttämään kuka tahansa. Näkeminen on vaikeinta.
Kameraa käytetään tarkennusta myöten täysin manuaalisesti.

Florida on ihana paikka asua. Luulin, että täällä olisi loputtomasti kuvattavaa. Siinä olin ehkä hieman väärässä. Valo täällä on jotain kaameaa. Sitä on aivan liikaa. Se on kovaa ja kirkasta. Normaalielämässä positiivinen ongelma on kameran kanssa kulkiessa riesa. Ainoa hetki, jolloin valo on kaunis, on tunti ennen auringonlaskua. Silloin tulee jo kiire, koska aikaa on tasan tunti.
Kaikki on todella kaunista ja huoliteltua. Liian täydellistä. Siloiteltuja golf kenttiä, rantoja ja istutettuja palmuja. Kaikki on jotenkin jo niin kuvattua. Nähtyä. Pidän kuvista, joissa on enemmän luonnetta. Jotain aitoa ja rosoista. Mielenkiintoista. Niitä pitää todella hakea. Toisaalta yritän nauttia näistä olosuhteista ja nähdä niissä kaunista. Tällainen on Florida.

Niitä projektien tuotoksia sitten. Tässä pieni kollaasi.

Lines ISO 100, f/3.2, 1/500sec

Color isolation ISO 200, f/2.5, 1/50sec

Monochromatic color harmony ISO 200, f/2.8, 1/250sec

Color isolation ISO 100, f/5.0, 1/320sec

Monochromatic color harmony ISO 200, f/3.5, 1/40sec
Forced perspective ISO 200, f/22, 1/100sec

Complimentary color ISO 200, f/2.8, 1/80sec



sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Ihania kesäkiireitä

Kun kameratarvikkeet hukkuvat viikoksi mannerten väliselle lentoreitille, niitä tulee yllättävän iso ikävä.
Perheeni kanssa siirryimme kesäksi Ouluun, laukutkin vihdoin löysivät perille, ja sain aloittaa kuvauskesän kauniin tuoreen ylioppilaan kanssa. Sää oli minun näkökulmastani upea. Jopa järvellä leijui usva, vaikka oli keskipäivä. Mistä tietää, että kuvaaja on innoissaan ja inspiroitunut? Eilen ainakin siitä, että se kiipeilee puissa mallin kanssa, hyppii veden ympäröimillä rantakivillä ja pusikoissa - kasvot loistaen.


lauantai 10. toukokuuta 2014

Askel lähempänä unelmaa

Pääni on ollut pilvissä eilisestä lähtien. Minut on hyväksytty syksyllä alkavaan valokuvaajakoulutukseen. Toivottavasti muutama epävarmuustekijä elämässä vielä loksahtaa paikalleen, ja pääsen syyskuussa aloittamaan opiskelun. Olen niin innoissani, että voisin haljeta! Nyt kaikki ilmoittautumaan minulle malliksi kesälle, tarvitsen harjoitusta!



torstai 8. toukokuuta 2014

Pörriäisiä

Kevät näyttää tehneen minusta hyönteistenmetsästäjän.
Minä vihaan ötököitä.
Kaikkia ötököitä. Ja nyt jahtaan niitä kamerani kanssa ja välillä juoksen kiljuen kauemmas, jos kiinnostuksesta tulee yllättäen molemminpuolista.
Makrolinssini on tähän syyllinen. Tarvitsen tarpeeksi pieniä otuksia. Jahtaan nähtävästi samaa kimalaista päivästä toiseen. Nyt sain vangittua jotain, mihin olen täydellisen rakastunut. Värikäs bokeh taustalla on silmääni niin täydellinen. Keväinen.
Nämä kuvat on otettu Nikon 105mm f/2.8 makrolinssillä. Se on mahtava linssi, olen käyttänyt sitä aivan liian vähän. Ylempi on otettu käyttäen f/3.2 ja alempi f/11. Täytyy yrittää kuvata alempaa toukkien aikaansaannosta vielä huomennakin, lasten päiväuniaika tuli ja meni, ja huomasin editoidessani ettei kuva todellakaan ole tarkka. Jouduin säätämään valotusajan vähän turhan hitaaksi ja tuuli pääsi heilauttamaan kukkia.
Hyönteisten metsästys siis jatkuu.





sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Haastattelu

Kevät tulee kovaa vauhtia. Kaikki herää eloon. Olen yrittänyt kuvata samaa kimalaista viimeiset kolme päivää makrolinssillä. Yllättävän vaikeaa. Magnoliapuut ovat upeassa kukassa.
Ja minä. Minä olen täynnä toivoa. Kävin haastattelussa mahdollisessa tulevassa koulussani. Siitä jäi hyvä tunne. Ensi viikolla saan tietää lopullisesta valinnasta. Senkin jälkeen on vielä monta mutkaa ennen kuin kaikki on selvää. Mutta minulla on tunne, että tämän kuuluu tapahtua. Harvasta suunnitelmasta olen elämässä ollut näin varma. Hullua, koska tämä on järkevästi ajateltuna minulta aivan järjetöntä. Mutta silti tuntuu niin oikealta.

Olen perehtynyt viime päivinä hiukan myös cinemagraph- taideteoksiin. Testaillut vähän. Olen videon kanssa niin ulkona elementistäni. Videomateriaalin käsittely on jotain aivan uutta. Mutta ehkä näette jotain cinemagraphia tulevaisuudessa. Nämä olivat minullekin siis aivan uusi juttu. Samoin kuin videon tallentaminen D800:lla. Muutaman yrityksen vaati, että sain edes videopätkän aikaiseksi. Luen käyttöohjeita nähtävästi vain äärimmäisessä hädässä.

Julkaisin sivuillani uuden gallerian nimeltään Hope is the thing with feathers. Se on projekti tältä keväältä, ja hyvin lähellä sydäntäni. Tuntui vapauttavalta saada kuviksi jotain, jonka kuvailemiseen sanat eivät riitä.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Ehkä

Minulle oli tullut puhelu Pittsburgh Filmmakersiltä. Tietenkin olin silloin jossain muualla kuin puhelimen ääressä ja vastaaja temppuili, joten sain viestin vasta tänään. Minä taidan päästä haastatteluun!

Olen yrittänyt kuvata luontoa nyt kun kevät tekee tuloaan. Toissayönä oli kova yöpakkanen ja kaikki kukat kuolivat. Tunnen olevani aina aivan vieraalla alueella, kun en kuvaa ihmisiä. Mutta yritän oppia tätäkin osa-aluetta. Olen lukenut Roberto Valenzuelan kirjaa Picture Perfect Practice. Yritän kouluttaa silmiäni näkemään.

Kävin ulkoilemassa perheeni kanssa eläintarhassa. Sieltä löytyi kaunista symmetriaa.



sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Muotokuvaajan maisemakuvia

Minä rakastan kuvata ihmisiä. Kaiken ikäisiä. Aitoja ihmisiä.
Erityisesti minä rakastan kuvata lapsia. Ottaa kameran käteeni ja ryhtyä jahtausleikkiin. Lopputuloksen tarkka kontrolloiminen on mahdottomuus. Se on aina hieman yllätys.

En ole koskaan välittänyt suuremmin maisemakuvauksesta. Ihmiset ovat kiehtoneet minua aina paljon enemmän. Nyt kuitenkin lähdin kokeilemaan uutta polkua. Poikkean vain hetkeksi.
Osittain siihen inspiroi filmikameran manuaalinen tarkennus. On lohduttavaa kun kohde pysyy paikallaan. Sitten puoleensa veti HDR. Ei ehkä ihan minun ominta osa-aluetta. Minun, jonka silmät lepäävät samettisen epätarkoissa taustoissa ja pehmeissä ihon sävyissä.
Mutta silti täytyy myöntää, että näiden tekeminen on aika kivaa.

Kuva samasta paikasta kuin alempana. Hieman erilainen tunnelma täällä digikuvausmaailmassa. Kummasta sinä pidät?


perjantai 4. huhtikuuta 2014

Filmin lumoa

Hakemuspaperit on tehty. Hakemus opiskelemaan valokuvaajaksi. En ole hakenut opiskelemaan yli kymmeneen vuoteen. Jännittää. Unelmien tavoittelu on jännittävää.
Eilen soi puhelin. Hakemus vastaanotettu. Kutsu haastatteluun voi hyvinkin olla luvassa. Puhelun päätyttyä ensimmäinen ajatus oli, että kuulostinkohan ihan ääliöltä. Sitten otin kameran käteen ja olin oma itseni. Tällaisena minä toivottavasti kelpaan. 
Ostin Ebaysta vanhan filmikameran. Nikon FE2 ja 50mm AI-S linssi. Se on kaunis. Se on tehty silloin kun minä synnyin. Se pitää tarkentaa manuaalisesti. En ollut varma toimiko se oikein. Laitoin sisälle rullan Kodak Potra 400 filmiä ja harkiten käytin kaikki 36 ruutua. Harkiten, vaikka lopputulos saattaisi olla pelkkiä yli- tai alivalottuneita ruutuja. Valotusajat kuulostivat olevan oikeilla jäljillä, muttei siitä voinut olla varma.
Lopputulos oli ihastuttava. Kuvia, joissa oli luonnostaan se tunnelma ja samettisuus, jota digitaalisiin kuviin yritämme saada kaikenlaisilla efektiohjelmilla. Ja lisäksi käyttökelpoisia ruutuja oli yli puolet kolmestakymmenestäkuudesta. Milloin niin olisi käynyt digitaalisella kameralla?  Ilmaisella digitaalisella filmillä. Ei kertaakaan ainakaan minulle. Tässä on puolensa. Ja sitä jotain ihanaa taikaa. Tämä saa meidän päivittäisen vaunulenkin maisema näyttää taideteokselta. Maailma on kaunis.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Ensimmäinen

Kuinka valokuvaajaksi tullaan? Päätän lähteä matkalle ja katsoa mihin se johtaa.
Se on yllättävä matka. Tai suunnan muutos. Ottaen huomioon, että minulla on jo ammatti. Hyvä sellainen.
Mutta minä rakastan kauneutta. Sitä miltä maailma näyttää linssin läpi. Ikuistettuja hetkiä. Ja niitä hetkiä jotka vietän ruutua katsellen, yksityiskohtia hioen. Sitä hetkeä, kun saan käteeni jotain valmista. Palan maailmaa minun silmin.

Minulla on suunnitelma. Minä haluan kuvata. Ehkä vielä olen taidoiltani keskinkertainen.Toivottavasti pian jo parempi. Tästä matkasta voi tulla mitä vain. Tervetuloa mukaan.